Alexander Hawkins
GB
- Sunnuntai 7.11. klo 14.00
- Pakkahuone
- 55/45 €
”Alexander Hawkins creates an adventurous and deeply personal synthesis which draws from both jazz and classical wellsprings.”
– John Sharpe, All About Jazz
"Alexander Hawkins creates an adventurous and deeply personal synthesis which draws from both jazz and classical wellsprings."
Englantilainen pianisti ja säveltäjä Alexander Hawkins (s. 1981) on käynyt Suomessa äskettäin ainakin kaksi kertaa Kerava Jazzissa, mutta vain yhtenä yhtyeen jäsenenä. Nyt Tampere Jazz Happening antaa hänelle maksimaalisen mahdollisuuden omillaan sekä improvisoijana että säveltäjänä. Hawkins avaa viimeisen sunnuntaipäivän konsertit Tullikamarin Pakkahuoneella soolokonsertilla, joka saattaa olla myös korvia avaava.
Tai jotain tämän kaltaista voi odottaa, sillä oikeustieteitä Cambridgessa opiskellut ja kriminologiasta väitöskirjan tehnyt Hawkins on omintakeinen tekijä, joka on korotettu kotimaassaan sukupolvensa jazzpianistien kärkihahmohin. Hän on julkaissut noin kaksikymmentä omaa albumia erilaisilla yhdistelmillä ja soittaa vielä kolmellakymmenellä muulla levyllä – johtajinaan muun muassa saksofonistit Anthony Braxton, Evan Parker ja Roberto Ottaviano, jonka italialaisen kvintetin jäsenenä Hawkins pääsee sooloilemaan Pakkahuoneella jo lauantaina.
Pianistilta suhteellisen paljon vaativat sooloalbumit ovat Hawkinsin diskografiassa silti selvässä vähemmistössä, sillä niitä on kertynyt toistaiseksi vain kaksi: kesäkuussa 2012 äänitetty Song Singular (2014) ja omista kappaleista kokonaan koottu Iron Into Wind (Pears From An Elm) (2019). Mutta sekään ei ole – syyskuussa 2018 taltioituna – enää kovin tuore.
Tuon julkaisun jälkeen Hawkins kuvaili tyylinsä muuttuneen niukemmaksi vähän samaan tapaan kuin monilla hänen varhaisilla vaikuttajillaan Thelonious Monkista Mal Waldroniin: kaikkea ei ole pakko soittaa, vaikka hyvin pystyisi. Oivallukseen voi liittyä myös levyn nimi Iron Into Wind – Hawkinsin siteeraama kirjailija Eduardo Galeano luonnehtii juuri näin espanjalaisen Eduardo Chillidan suuria teräksisiä veistoksia, jotka ovat massiivisuudestaan huolimatta ”keveitä ja liikkeessä”. Toteutuuko se soolokonsertissa, pianolla ja yksin?
KUVAT © Francesca Patella & David Laslowski